Awailable.com - People development solutions

Kauniina kesäiltana kävelin pääkaupunkiseudun esikaupunkialueella ja seurasin ihmisten elämää, erityisesti lasten ja nuorten. Kontrasti lähimenneisyydessä ulkomailla kokemani ja suomalaisen todellisuuden välillä iski vastaan. Miksi lapset ja nuoret vaikuttivat huolletummilta angloamerikkalaisessaa kulttuurissa, miksi he käyttäytyivät paremmin, miksi he osasivat pitää hauskaa ilman kännäämistä? Miksi meillä on niin paljon pahoinvointia, huonoa käytöstä, rumaa kielenkäyttöä, välinpitämättömyyttä, sosiaalisia haasteita?

Näitä samoja kysymyksiä pohditaan sosiaali- ja kasvatustyön parissa Suomessa päivittäin. Ei siinä siis mitään uutta. Mutta se pani minut miettimään, mitä muualla maailmassa havaitsemastani ja oppimastani itse voisin työssäni jakaa - etenkin kun ensitöikseni saan ohjattavakseni lasten ja nuorten parissa tulevaisuudessa työskenteleviä opiskelijoita. Mitä ja miten osaisin työstää siitä näkemästäni välittämisestä (joka tosin ja rehellisesti arvioituna aika usein menee myös ylihuolehtimisen puolelle!) ja sekä vanhempien että yhteisön vastuusta, jota yhteiskunta myös tukee... 

Onhan meilläkin korkea välittämisen ja huolenpidon kulttuuri ja kuuluisa hyvinvointiyhteiskunta! Mutta onko yleinen mennyt yksityisen edelle? Olemmeko tehneet pahoja laiminlyöntejä vastuuttamisessa, yksilön vastuuttamisessa? Sosiaalityön juuret ovat heikon puolustamisessa ja välittämisessä. Sitä missiota on toteutettu ja karahdettu kiville, kun on välitetty niin paljon että ihmisten oma vastuu on usein kadoksissa.  

Ja nyt seireenien laulu kuuluukin usein kovien arvojen saarelta, jossa tiukkaan sävyyn perätään ihmisen kykyä ja velvollisuutta pitää huolta itsestään ja pärjätä miten parhaiten taitaa. Kutsuhuutoja kuuluu myös yhteisöllisyyden metsästä, jossa kolmannen sektorin osuus ja panos nähdään ratkaisuksi... 

Miten keskitie holhousyhteiskunnan ja liiallisen privatisoitumisen (sitä en suinkaan kannata) välillä löydetään? Miten aktivoidaan ja osallistetaan ja miten se nimenomaan kasvatuksen, huolenpidon ja hyvinvoinnin ammattilaisten keskuudessa muutetaan konkreettiseksi toiminnaksi? 

Lapsuuden kotipaikkakunnan lehdestä sattui silmään v. 1947 uuden koulurakennuksen vihkiäisten juhlapuhe, jonka oli tuttu, edesmennyt naapurin isäntä kirjoittanut. Kumma kyllä, aivan samoja teemoja - vanhempien aikaa lapsilleen, kodin vastuuta ja yhteistyötä kodin ja koulun kesken hän jo tuolloin painotti! 

Näiden kysymysten ja vastauksen aavistusten kera lähden uutta ja vanhaa työsarkaani taas kyntämään. Innolla.