Awailable.com - People development solutions

Riemu rajaton ja ilo autuainen! Enkä toivo sitä edes tai ensijaisesti itselleni vaan erityisesti tänään niihin moniin perheisiin kotimaassa ja maan äärissä, jossa lapsilla ei ole hyvä olla ruuan, juoman, suojan, oppimisen mutta ennen kaikkea lapsen tarvitseman turvallisuudentunteen takia...niitä perheitä tuntuu olevan varsin lähelläkin.

Toivominen on aika pieni asia, mutta on se ehkä vähän enemmän kuitenkin kuin ei mitään. Aika avuttomaksi sitä tuntee itsensä, että mitä voisi tehdä...

Löysinpä taas kauniin värssyn vapaaseurakunnan ja Päivän toimittamasta joululehdestä. Siihen yhtykäämme:

"Taas vaellus maisien matkaajain

 saa joulun tähden alle,

 taas rauhan sanoma rauhoittain

 kuin kuiske käy maailmalle."               (V. Rantanen)    

Nyt se sitten on valmis. "Sosiaalityö koulussa. Avaimia hyvinvointiin". Kirja, jonka piti tulla ulos jo uuden vuosituhannen alussa, mutta joka jäi ylähyllylle monien muiden elämän kuvioiden alle ja taakse. Aloitin alkutekijöistä uudelleen kaksi vuotta sitten - toki monet alkuperäiset ajatukset ovat edelleen mukana - ja talvella sain paperinipun Tietosanoman osaaviin käsiin.

Vaikka kirjan nimestä saattaisi ehkä niin päätelläkin, käsissä ei ole mikään kaikenkattava käsikirja koulusosiaalityöstä. Se sijaan se sisältää pääosin työnohjaajan ja kouluttajan näkemyksiä ja pohdintoja koulusosiaalityön haasteista ja mahdollisuuksista, taustoista ja näköaloista.

Kirjani tavoitteena on rohkaista ja innostaa niin nykyisiä kuin tuleviakin koulusosiaalityöntekijöitä heidän ammatillisessa kasvussaan sekä heidän roolissaan kohtaavana ja läsnä olevana asiantuntijana koulun toimintaympäristössä. Enpä pistäisi hanttiin, vaikka se herättäisi myös vähän laajempaa keskustelua myös koulussa tehtävän professionaalin lastensuojelun merkityksesta ja resursseista. Laadukas ja vaikuttava koulusosiaalityö tarvitsee sekä hyvät toimintaedellytykset että osaavia ja sitoutuneita tekijöitä.

Unelmani on, että koulusosiaalityö olisi jonakin päivänä riittävä, olennainen, pysyvä, laadukas ja kehittyvä osa koko koulujärjestelmän kenttää. Idealismi ei ole ehkä kovin muodikasta, mutta tosiasia on, että lasten ja nuorten hyvinvointi on meidän kaikkien etu.

Tuoreimpien murretutkimusten mukaan tamperelaiset eivät sanokaan "nääs" lainkaan niin usein kuin täällä etelän maalikylissä luullaan. Sen sijaan he sanovat "kato". Siinähän onkin kato ihan riittävästi perustetta tarjota työnohjauspalveluita myös Tampereella!

Nimittäin jatko-opintojeni takia joudun kato joka tapauksessa ensi syksystä viettämään entistä enemmän aikaa Tampereella - miksipä en yhdistäisi siihen myös työntekoa. Hyvistä, kokeneista ja laaja-alaisista työnohjaajista kun tarinoiden perusteella siellä on pulaa.

Tietäkääpä siis, työnohjaajaa etsiskelevät ryhmät ja työyhteisöt, että Awailable on käytettävissä myös Mansessa silloin kun työnohjaus tapahtuu asiakkaan tiloissa. Nähdään kato siellä!

Nyt voi kyllä aidosti kysyä, että mihin yksi kokonainen vuosi on valahtanut?! Eikö mitään mainittavan arvoista ole tapahtunut päivittääkseni tätä sivua?

Tiesin vastauksen heti, kun aloin pohtia asiaa. Sosiaalinen media on osoittautunut niin toimivaksi, että tarvetta muuhun "tiedottamiseen" ei ole ollut. Toisin sanoen kaikki tärkeä on tullut sanotuksi Facebookissa. Ja avoimena ihmisenä se on ollut myös kenen tahansa kiinnostuneen luettavissa.

Mitä todennäköisemmin jatkan samalla linjalla; naamakirja sopii minulle ja minun sosiaalisiin ja jossain määrin myös ammatillisiin tarpeisiini.

Työ jatkuu joka tapauksessa edelleen kolmen pääteeman ympärillä: työnohjauksen, koulusosiaalityön ja monikulttuuriosaamisen. Osa on päivittäistä puurtamista, osa mittavampia projekteja joista ei kannata lausua halaistua sanaa, ennenkuin on nähtävillä on jotain konkreettista, kirjaimellisesti käsin kosketeltavaa.

Nähdään kasvokirjassa!

Ihan oli mielenkiintoinen maahanmuuttajailta Ajankohtaisessa Kakkosessa, vaikka ei mielestäni mikään kovin uusia näkökulmia tuova...ikäänkuin olisin kuullut samat argumentit kymmeniä kertoja ja jopa samojen ihmisten suusta! No, olihan siellä uusia, mielenkiintoisia tuttavuuksiakin. Itselleni sellainen esimerkiksi oli politiikan tutkija Iivi Anna Masso, joka oli oman näkemykseni perusteella turkkilaissyntyisen turvapaikanhakijoiden juristin rinnalla keskustelussa ainoa, jolla oli monikulttuurikompetenssia.

Koko keskustelun lähtökohta oli paitsi itseään toistava myös vähän omituinen. Miksi lähdetään liikkeelle ajatuksesta maahanmuuttaja=muslimi=somalialainen? Paikalla olleista uussuomalaisista viisi vai oliko kuusi edusti tätä ryhmää. Missä olivat aasialaiset: thaimaalaiset naiset, suurin naismaahanmuuttajaryhmä, missä vietnamilaiset, ensimmäisten organisoitujen pakolaisryhmien edustajat, missä myanmarilaiset, viime vuonna suurin maahan tullut ryhmä jne. Sieltä olisi ehkä enemmän löytynyt myös ulkomaalaislain onnistumisen tuloksia. Vai eikö niitä ollut tarkoituskaan etsiä?

Nationalistiset ääri-ideat jätän omaan arvoonsa, mutta Masso esitti mielestäni oivaa monikultuuriosaamista, kulttuurista pluralismia. Se pitää sisällään sekä kiinnostusta että kunnioitusta toista kulttuuria kohtaan, mutta myös asiallista kritiikkiä. Ja tiukkaa selkärankaa omien arvojen ja kulttuurin suhteen, jossa ihmisyydellä on kyllä varaa joustaa tarvittaessa.

P.S. Karin pilakuvat, joita en enää muistanutkaan, olivat todella osuvia! Luonnollisesti nykysensitiivisellä logiikalla ne ovat julkisuudessa arveluttavia, mutta kyllä niiden todellinen pilkka kohdistuu nimenomaan suomalaiseen järjestelmään ja sen toimijoihin. Pilkka osuu myös omaan nilkkaan: voi sitä naiiviuden, tietämättömyyden ja innostuksen määrää, jolla 80-luvulla kotikaupunkikin sosiaalitoimessa 'kototutettiin' Vietnamin venepakolaisia.

Ihmeissään näki tietäjät:
maan yllä tähti loisti,
ja halki yön taa tähtivyön
enkelten äänet toisti:
Hoosianna, hoosianna,
hoosianna nimelleen!

Niin lähtivät nuo tietäjät
etsimään pientä lasta.
Löys Kuninkaan he taivaan, maan
seimestä nukkumassa.
Hoosianna, hoosianna,
hoosianna nimelleen!

Nyt kautta maan näin toistetaan
taas vanhaa kertomusta,
ja koko maa jo laulaa saa
enkelten julistusta:
Hoosianna, hoosianna,
hoosianna nimelleen!

Viel valaisee ja säteilee
tuo tähto maailmaamme,
ja himmene ei ennen se,
kun kaikki rauhan saamme.
Hoosianna, hoosianna,
hoosianna nimelleen!

(With Wond’ring Awe)

Music and lyrics: Unknown

(from Laudis corona, Boston, 1885);

Finnish translation: Helvi Temisevä

Mitäpä tähän lisäämään, muuta kuin RAUHAISAA JA VALOISAA JOULUN JUHLAA MEILLE KAIKILLE!

Sattumoisin ('Mikään ei ole sattumaa, opetti Martti Lindqvist) osui vasta nyt käsiini Heikki Tervosen kirjoittama muistokirja 'Matkalaukkueetikko' edesmenneelle teologi, professori, kirjailija, koulutttaja ja terapeutti Martti Lindqvistille. Osallistuin aikanaan hänen ja Seija Mansnerus-Matikan ohjaamaan työnohjaajakoulutukseen Helsingin yliopistossa (Vantaalla), josta muodostui monella tavalla käännekohta elämässäni. Yksi sen merkittävimmästä anneista oli tapa, jolla Martti varmaan tietämättäänkin ohjasi minua sekä tutustumaan varovaisesti omaan varjooni ja näkemään elämän moniulotteisuutta.

Tervosen kirjassa, jossa monet Martin tunteneet suomalaiset muistelevat häntä, taas pitkästä aikaa kuulen tuon Mäntyharjun mystikon äänen. Olen tuon äänen kuullut toki ennenkin - Martin kirjat ovat lohduttaneet, tukeneet ja antaneet osviittaa omissa kriiseissäni viime vuosien aikana. Erityisen merkittäväksi tuo ääni muodostui, kun Sydneyssä asuessani odottelin Marttia vieraakseni; hänen piti osallistua johonkin konferenssiin. Vierailun sijasta tulikin suruviesti hänen poismenostaan. Sen merkitys vielä korostui kun noin viikkoa myöhemmin kuolema vieraili omassa perheessäni. Samalla sanomalehden sivulla olleet poikani ja Martin kuolinilmoitukset eivät nekään olleet minulle sattumaa.

Jotta en kuulostaisi liian sentimentaaliselta tai mystifioivalta, näin kyllä myös raadollisen ihmisen Martissa. Silti en voi kiistää hänen suullisen ja kirjallisen ohjauksensa vaikutusta itsessäni. Se on minun kokemukseni ja olen siitä kiitollinen. Hänen opetuksellaan on ollut merkittävä rooli omassa kasvussani.

Tämä opetus välittyi myös lukemastani 'Matkalaukkueetikosta'. Taas vähän selkeämmin osaan katsoa omaa 'tyhjää kohtaani' ja valita suuntaa, miten tästä eteenpäin.

Kävin kuulemassa 'Ihminen tavattavissa' -hankkeen ideoita ja tavoitteita. Väkeä oli paljon, etenkin naispuolista. Hellsten, verbaalivirtuoosi, puhui paljon mutta asiaa. Suunnitelmat ovat mittavat mutta toivottavasti menestykselliset. Hankkeen henkilöstöltä ei ainakaan rohkeutta puutu. Sitä on sitten senkin edestä, jos ammatillisuudessa vähän olisikin toivomisen varaa.

Hankkeen keskeinen idea 'tärkeintä ei ole mitä teet, vaan kuka, mikä ja mitä olet' on myös mielestäni loistava - tosin ei mikään uusi. Itsekin olen kouluttanut ja ohjannut samalla periaatteella vuosikausia.

Kyseinen koulukunta palaa aina lapsuuden kokemuksiin. Ja häpeään, jota lapsi tuntee, osittain olosuhteista riippumatta. Mutta ainakin, jos niissä on aikuisuuden vajetta. Loistava oivallus mielestäni oli ajatus siitä, että vanhemman tapa kohdella lasta on hänelle signaali siitä, millainen hän on - ei siitä millainen vanhempi on.

Mihin sitten tarvitsemme toista ihmistä? Päästäksemme tuosta häpeästä, josta kärsimme rakkauden, vastavuoroisuuden ja kuulluksi tulemisen puutteessa. Päästäksemme kunniallisesti eroon vääristyneistä selviytymisstrategioistamme, joita olemme rakentaneet hätäpäissämme. Voidaksemme itse olla ihmisiä. Liittyäksemme. Ymmärtääksemme, että onni ei synny menestyksestä vaan menestys onnesta.

'Elämisen prosessi on riemastuttavan tuskallista ja tuskallisen riemastuttavaa.'

Mitäs se nyt horisee, siihenhän on vielä kaksi vuotta...Siis tarkoitan ihan henkilökohtaista elämänkalenteriani. Pienet noidat saivat tänään Palmusunnuntaina minua miettimään 'tulevaa vuotta', jolle he virpoivat tuoreutta ja terveyttä.

Tajusin, että viimeiset kymmenen vuotta elämässäni ovat olleet oikeastaan yhtä kriisiä tai kriisiä kriisin jälkeen. Stressipisteet ovat olleet huipussaan, kun yhtä aikaa on vallinnut neljä-viisi painetta nostavaa indikaattoria - välillä aika musertaviakin. Toki siihen on mahtunut positiivisia yllätyksiä, onnistumisen kokemuksiakin ja suuria ilon hetkiäkin. (Nekin muuten saattavat nostaa stressitasapainoa!)

Jotkut elämänkaariteoriat laskevat ihmiselämän seitsemän, toiset kahdeksan vuoden sykleissä. Saattaa niissäkin olla perää. Yhtälailla periodi voi olla kymmenen vuotta. Toivon että minun elämässäni se olisi, ja koittaisi erilainen vuosikymmen. Ainakin uskon siihen, että tämän tiedostaminen antaa minulle mahdollisuuden katsoa elämääni uusin silmin.

Ehkäpä tuleva vuosikymmen toisi mukanaan myös jotain sellaista uutta, jonka avulla voisin olla myös mukana rakentamassa jos nyt en yhteiskuntaa, niin vaikkapa jotain pienempää organisaatiota tai ainakin yksittäisen työtä tekevän tai opiskelevan ihmispolon kasvua. Jotakin, jolla olisi merkitystä, jollekin. Ja jossa se, mikä on minua viime vuosikymmenen aikana muokannut, osoittautuisi edes jollakin tavalla myös merkitykselliseksi.

Lähden siis uudelle vuosikymmenelle kohtuullisen luottavaisin ja vastaanottavaisin mielin. Huom. kohtuullisen. Ja ajattelen samoin kohtuullisen optimisesti suuren seniorimäkikotkan sanoin: 'Mun elämääni tulee jatkuvasti täydennyksiä'.

Viime päivinä ja viikkoina on Suomessa vietetty monia muistojumalanpalveluksia. Itse olin tänään henkilökohtaisessa sellaisessa maamme yhdessä vanhimmista temppeleistä, Pyhän Laurin kirkossa Vantaalla. Kuusisataa vuotta vanhan katedraalin penkillä istuessaan ymmärsi hyvin ajatuksen miespolvista, jotka 'vaipuvat unholaan' ja meidän jokaisen maallisen vaelluksen pituudesta, joka toisilla on käsittämättömän lyhyt mutta jokaisella vain rajallinen ja itse asiassa varsin suhteellinen sukupolvien ketjussa.

Päivän psalmi oli laulu ihmiselämän lyhyydestä ja Jumalan ikuisuudesta (Ps. 90), jossa pyydettiin Jumalaa opettamaan ihmiselle, 'miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen'. Että osaisimme ottaa tuon lyhyyden ja ennalta-arvaamattomuuden huomioon ja elää sen mukaan.

Olen joutunut viime päivinä valmistelemaan koulutusmateriaalia opetushenkilöstölle, miten varautua kriisitilanteeseen ja ennenkaikkea, miten ennakoida sellaisen syntymistä.

Kaikkien hienojen mallien jälkeen olen itse joutunut pysähtymään varsin yksinkertaisen asian äärelle. Totuus on, että päiväni saattavat päättyä joutumalla liikenneonnettomuuteen autollani (tai vielä pahempaa, kävellen), luonnonvoimien uhriksi lomamatkallani, tiettyjen veriarvojeni noustessa liian korkeiksi tai - niin absurdilta kuin se pari viikkoa sitten ainakin olisi kuulostanutkin -  tulemalla surmatuksi työpaikallani.

Varmasti en voi varautua enkä valmentautua mihinkään muuhun kuin turvaamaan oman selustani. Ymmärtämällä elämän lyhyyden ja ainutkertaisuuden. Ja tekemällä ratkaisuja sen puolesta, mitä minulle tapahtuu sen jälkeen, kun maallinen vaellus päättyy. Kaikki muu on toki tärkeää ja tarpeellista, mutta voi osoittautua turhaksi sittenkin tositilanteessa, jossa sydämen viisaus ja kriisivalmius mitataan varsin yksinkertaisella mittarilla.

Käväisin HENRYn Uudista ja uudistu -messuilla, jonka teemana oli Ihminen ytimessä. Itse tämän järjestäjän ja katto-organisaation, Henkilöstöjohdon ryhmä ry:n lisäksi huomasin rapian neljän vuoden etäsuomalaisuuteni aikana alalle syntyneen varsin mittavan ja vaikuttavan joukon henkilöstön ja työyhteisöjen kehittämiseen paneutuneita yrityksiä ja organisaatioita. Alalla on selvästi imua!

Itse sain päivän aikana sekä uusia - toivottavasti hedelmällisiä - kontakteja sekä törmäsin vanhoihin, joiden kaikkien kanssa syntyi hyviä keskusteluja ja ihan väistämättä aiheutti minussa reflektioreaktion. Mihin pyrin tässä uudessa vanhassa elämänvaiheessani, mitkä ovat ammatilliset ja henkilökohtaiset tavoitteeni, mihin pystyn, mihin kelpaan?

Pohdinnan tuloksena tulin vakuuttuneeksi siitä, että vahvuuteni - jotka ovat olleet ennenkin niitä - ovat entistäkin korostuneemmin läsnäolo, kohtaaminen, tietoisuus ja aitous. Minulla ei ole mitään syytä eikä tarvetta yrittää olla mitään muuta kuin olen - ja se onkin aika paljon! Kaikkien hienouksien, virtuaalisuuden ja opinkappaleiden keskellä on ihminen, joka on kohdattava ja jonka on kohdattava toinen ihminen. Vain siinä on tulevaisuus. Siis - ihminen ytimessä.

Tosiaan, ihan astuin messuhallin portista uudistuneena ihmisenä ja ammattilaisena, pää pystyssä ja rinta rottingilla.

Osallistuin seminaariin, jossa teemana olivat monikulttuuriset perheet. Puhuttiin rakkaudesta yleensä ja erityisesti suhteessa jossa edustetaan erilaisia kulttuureja. Oli tutkittu mm. suomalaisia pitkiä liittoja, suomalais-thaimaalaisia liittoja, monikulttuurisia työyhteisöjä sekä ns.rotaatioperheiden (tulevat ja menevät) ja matkalaukkulasten elämää. Kaiken monikansallisuuden ja kanssalaisuuden keskellä ihminen on sama, vain yhteisö ja kulttuuri on erilainen! 

Missä ja kenen kanssa tahansa onkin ’kimpassa’, automaattista tietä onneen ei ole. Onni on arjen sujumista, tässä ja nyt. Onnen tunteissa on tihkusateita ja kaatosateita mutta myös kuivia kausia. Ihailu, kiitos, kunnioitus ja kannustus ovat kestävän suhteen peruspilareita. Tarvitaan sekä kompromisseja että sietämistä, mutta myös tinkimättömyyttä, itsehallintaa ja luonteen lujuutta. ’Olet oikeassa’ toimii joskus paremmin kuin ’rakastan sinua’. Suomalainen mies herkistyy ja rohkaistuu puhumaan rakkaudesta kuitenkin vasta 70 ikävuoden korvilla 

Monikulttuurinen toimiva parisuhde ja perhe-elämä edellyttää tavallista enemmän sopimuksia ja on jatkuvaa kieli- ja kulttuuritaidon opiskelua. Miten hoidetaan suhteet kotimaahan jääneisiin lähiomaisiin, miten taloudelliset asiat järjestetään, missä ylipäänsä asutaan, mitä kieltä puhutaan lapsille, sinun vai minun maassa? Usein nämä sopimukset jäävät tekemättä ja vain ajaudutaan johonkin tilanteeseen, jossa toinen dominoi ja toinen alistuu. 

Koska parisuhteen kestävyyteen vaikuttavat yksilöllisten ja vuorovaikutukseen perustuvien tekijöiden lisäksi voimakkaasti myös ulkoiset eli yhteisölliset tekijät, on monikulttuuriselle suhteellekin merkittävää, pyrkiikö ympäristö hajoittamaan vai lujittamaan sitä. Kestävä parisuhde on kuin yrityksen perustaminen ja hoito, riskit pitäisi tutkia mutta ei sitä konkurssiinkaan hevillä ajeta. Liitto kuitenkin onnistuu monelta, vaikka useimmiten puhutaankin avioeroista. 

Entistä useampi suomalainen mies etsii naisesta jotain sellaista, mitä suomalainen nainen ei hänelle tarjoa. Sellaisia ominaisuuksia ovat mm. tietoinen naisellisuus, hienovarainen ’hallitsemisen’ taito, kodista ja miehestä huolehtiminen – vaikka samaan aikaa suomalaiselle miehelle on kuitenkin tärkeää, että hänen naisensa on työmarkkinoilla. Tällaisia naisia avioituu Suomeen tilastojen mukaan eniten Venäjältä, toiseksi Thaimaasta ja kolmanneksi Virosta. 

Hyvin tyypillistä suomalaisessa monikulttuurisessa työyhteisössä on varovainen hiljaisuus. Loukkaamisen pelossa ja poliittista korrektiutta ylikorostaen ollaan varmuuden vuoksi liikoja kyselemättä ulkomaalaisen kollegan taustoista, etnisistä piirteistä, tavoista, mielipiteistä jne. Eikä tuo toinen yleensä mitään muuta niin odota, kuin saada kertoa tarinaansa,  kuvailla kotiseutuaan ja sen ihmisiä! 

Monikulttuurinen lapsi on kuin intialainen kuvakudos; monta väriä päällekkäin, toisten hienoja ilmaisuja lainatakseni. Hän luo itselleen ajan mittaan metakulttuurin, yhdistelmän eri maista olevien vanhempiensa tai asumissaan eri maissa vallitsevista kulttuureista. Hänen vahvuutensa ovat valtavat kontaktiverkot, mutta heikkoutensa päättämättömyys, koska useimmiten lähdöt ja paluut ovat hänen tahdostaan riippumattomia. Hänen, kuten kenen tahansa muuttajan tai palaajan muistipankki on rikas, mutta kuuntelijoita vähän. Vanhemmuuden haasteena on kyky hyväksyä lapsen erilaiset reaktiot – ja olla suojelematta itseään niiltä. 

Lisää tietoa ja tutkimusta on tulossa. Piakkoin ilmestyy Kustannus-Arkin julkaisemana teos Monikulttuurinen perhe ja samasta aiheesta väännetään väitöskirjoja mm. Lapin yliopistossa.    

Kauniina kesäiltana kävelin pääkaupunkiseudun esikaupunkialueella ja seurasin ihmisten elämää, erityisesti lasten ja nuorten. Kontrasti lähimenneisyydessä ulkomailla kokemani ja suomalaisen todellisuuden välillä iski vastaan. Miksi lapset ja nuoret vaikuttivat huolletummilta angloamerikkalaisessaa kulttuurissa, miksi he käyttäytyivät paremmin, miksi he osasivat pitää hauskaa ilman kännäämistä? Miksi meillä on niin paljon pahoinvointia, huonoa käytöstä, rumaa kielenkäyttöä, välinpitämättömyyttä, sosiaalisia haasteita?

Näitä samoja kysymyksiä pohditaan sosiaali- ja kasvatustyön parissa Suomessa päivittäin. Ei siinä siis mitään uutta. Mutta se pani minut miettimään, mitä muualla maailmassa havaitsemastani ja oppimastani itse voisin työssäni jakaa - etenkin kun ensitöikseni saan ohjattavakseni lasten ja nuorten parissa tulevaisuudessa työskenteleviä opiskelijoita. Mitä ja miten osaisin työstää siitä näkemästäni välittämisestä (joka tosin ja rehellisesti arvioituna aika usein menee myös ylihuolehtimisen puolelle!) ja sekä vanhempien että yhteisön vastuusta, jota yhteiskunta myös tukee... 

Onhan meilläkin korkea välittämisen ja huolenpidon kulttuuri ja kuuluisa hyvinvointiyhteiskunta! Mutta onko yleinen mennyt yksityisen edelle? Olemmeko tehneet pahoja laiminlyöntejä vastuuttamisessa, yksilön vastuuttamisessa? Sosiaalityön juuret ovat heikon puolustamisessa ja välittämisessä. Sitä missiota on toteutettu ja karahdettu kiville, kun on välitetty niin paljon että ihmisten oma vastuu on usein kadoksissa.  

Ja nyt seireenien laulu kuuluukin usein kovien arvojen saarelta, jossa tiukkaan sävyyn perätään ihmisen kykyä ja velvollisuutta pitää huolta itsestään ja pärjätä miten parhaiten taitaa. Kutsuhuutoja kuuluu myös yhteisöllisyyden metsästä, jossa kolmannen sektorin osuus ja panos nähdään ratkaisuksi... 

Miten keskitie holhousyhteiskunnan ja liiallisen privatisoitumisen (sitä en suinkaan kannata) välillä löydetään? Miten aktivoidaan ja osallistetaan ja miten se nimenomaan kasvatuksen, huolenpidon ja hyvinvoinnin ammattilaisten keskuudessa muutetaan konkreettiseksi toiminnaksi? 

Lapsuuden kotipaikkakunnan lehdestä sattui silmään v. 1947 uuden koulurakennuksen vihkiäisten juhlapuhe, jonka oli tuttu, edesmennyt naapurin isäntä kirjoittanut. Kumma kyllä, aivan samoja teemoja - vanhempien aikaa lapsilleen, kodin vastuuta ja yhteistyötä kodin ja koulun kesken hän jo tuolloin painotti! 

Näiden kysymysten ja vastauksen aavistusten kera lähden uutta ja vanhaa työsarkaani taas kyntämään. Innolla.    

Siis täällä ulkomaailmassa. Ja sekin toki suomalaisten parissa - tänään päättyi intensiivikurssi 'Ma Donna - Minun Naiseni', jonka Singaporen Suomalaiset ry järjesti.

Tai no niin, eihän välttämättä työn ja vapaa-ajan raja olen niin selvä...onhan tuossa pöydällä vielä esimerkiksi Will Kymlickan 'Multiculturalism in Asia' ja Philippe Legrainin 'Immigrants - your country needs them' joista pitäisi vielä tehdä monikulttuurikompetenssia käsittelevää tutkimusraporttia varten muistiinpanoja.

Toki koko 'työni' on ollut melko poikkeuksellista. Se on sisältänyt lukemattoman määrän lukemista (tähän en olisi koskaan normioloissa pystynyt enkä ehtinyt) Australian historiasta, aboriginaaleista, naisen elämästä, coachingista, monikulttuurisuudesta, organisaatioiden kehittämisetä, Singaporen yhteiskunta- ja talouselämästä, ja mitä vielä...Se on sisältänyt monia todella mielenkiintoisia organisaatioiden kehittämiseen, työssäoppimisen, koulutuksen ja henkisen hyvinvoinnin alaan liittyviä seminaareja ja konferensseja, tutustumista mielenkiintoisiin ihmisiin ja kollegoihin, etenkin Sydneyssä. Kaikkea tuota voi kutsua jos ei työksi niin ainakin opiskeluksi ja ammatilliseksi kasvuksi!

Varsinainen kouluttaminen, työnohjaus ja valmennus on jäänyt melko vähiin, mutta ei kuitenkaan ihan olemattomiin. Tuon yllä mainitun naisten intensiivikurssin lisäksi Sydneyssä tuli vedettyä samanlaisia, ja lisäksi yksi tukihenkilökurssi, sururyhmä ja henkilöstöjohtamisen konsultointia - niin epävirallisissa kuin virallisemmissakin puitteissa.

Laskurin mukaan kirjoitettua - ja julkaistua - tekstiäkin on syntynyt pari sataa sivua. Toinen mokoma odottaa pöytälaatikossa. Niistä mielenkiintoisimpia ovat olleet raportti Australiassa työskentelevien naisten työelämäkokemuksista ja monikulttuurisuuden teoreettiseen maailmaan hurahtaminen.

Olen itse näihin kokemuksiini oikein tyytyväinen ja saanut mielestäni paljon irti kaikesta tästä. Jotenkin kuitenkin kuulen korvissani isoäitini Erkkilän mummin äänen: 'Laiska se töitänsä luettellee.'

Tervetuloa Awailablen uutukaisille verkkosivuille!

Vaikka sivut ovat uudet, tarinalla on jo ikää. Monet ovat vuosien varrella oppineet tuntemaan Aikaihmisen, joka Aila Wallinin persoonassa on mm. työnohjannut ja kouluttanut lukuisia eri alojen ammattilaisia ja työyhteisöjä joka puolella Suomea.

Erityisesti oppilaspalveluiden henkilöstölle Aikaihminen on tullut tutuksi monista konsultaatioista ja alan artikkeleista sekä etenkin Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen järjestämästä Koulun sosiaalityön asiantuntijaohjelmasta vv.1997-2003.

---

Tätä kirjoitan vielä Singaporessa, jossa asun tällä hetkellä. Elämän ekskursioni Australiassa ja nyt täällä kaakkois-Aasiassa on kartuttanut elämän ymmärtämistäni ja ymmärtämättömyyttäni runsain mitoin.

Olen palaamassa Suomeen tulevan kesän aikana, jonka jälkeen olen taas niin vanhojen kuin uusienkin asiakkaiden käytettävissä. Uudistumisen ja uuden tilanteen kunniaksi myös yritys on saanut uutta ilmettä: Aikaihminen on siis Awailable!

Tutustu mainioon sivustooni, jonka olen saanut kasaan erään ystävällismielisen ja ammattitaitoisen nuoren miehen myötävaikutuksella (ks. alla). Kiitokset ja kunnia siis hänelle - suosittelen toisillekin tumpeloille.